Kurt Vonnegutin Galapagos yllätti iloisesti. Jostain syystä olin aina ajatellut, että Vonnegutin tyyli muistuttaa Solzenitsynia (jolta olen siis lukenut yhden kirjan, kun oli opintojen takia pakko, ja se oli melko piinaavan yksityiskohtainen eli tylsähkö...), mutta olin todella väärässä.

Galapagos oli mielestäni todella hauska, ja se sisälsi myös osuvaa kritiikkiä ihmisen toiminnan järjettömyydestä (jonka suuret aivot kuitenkin onnistuvat perustelemaan "järjellisesti").  Vuonna 1985 käy nimittäin ilmeiseksi, että ihmisille on kehittynyt liian suuret aivot ja luonto korjaa tilanteen tekemällä ihmisistä hedelmättömiä. Tähän ihmisiä koettelevaan maailmanlaajuiseen katastrofiin ei kuitenkaan suuremmin paneuduta (vaikka siitäkin aiheesta olisi varmasti saanut kirjan tehtyä, tai ainakin elokuvan kuten Ihmisen pojat - josta en muuten suuremmin välittänyt). Pääosassa on "Vuosisadan luontoristeilylle" osallistuva matkustajajoukko, joiden laiva haaksirikkoutuu yhdelle Galapagos-saarista. Muun maailman tuhoutuessa saarelle loukkuun jääneistä alkaa muodostua uusi, pienempiaivoisempi ja kalaa rakastava ihmiskunta käänteisen evoluution kautta. Tapahtumista vuonna 1985 ja tilanteesta miljoona vuotta myöhemmin kerrotaan kirjassa mielenkiintoisesti limittäin.

Vonnegut kuvailee kiinnostavasti myös Galapagos-saarten eläinkuntaa, kuten vatsassaan ruokansa keittävää liskoa ja verta imeviä peippoja, jotka ilmeisesti osaltaan vakuuttivat Darwinin siitä, että eläimiä ei ole luotu vaan ne ovat kehtittyneet luonnovalinnan kautta. Kirja sai minut innostumaan taas Darwinistakin, joten seuraavaksi pitänee lainata joku "Darwinia poropeukaloille" -teos.