Olemme menossa myymään tavaraoitamme kirpputorille ja sitä ajatellen myös Simon sisko toi meille ylimääräisiä kirjojaan. Nappasin niistä luettavakseni Matti Mäkelän Hanhet ja Luigi Pirandellon Mennyttä miestä -kirjat.

Matti Mäkelän Hanhet on kokoelma esseitä, joiden lähtökohtana ovat tekijän omat arkielämän kokemukset. Osassa pohdinnat ja mielipiteet esitetään kuvaamalla omaa tai sukulaisten elämää (Tarkkailuluokka, Paappa, Rahapula) kun taas osa on "abstraktimpia" mietintöjä (Aksiomaattinen kieli, Sven ja isä). Pidin Mäkelän tyylistä ja monet kirjan esseistä sekä naurattivat että panivat ajattelemaan, mikä oli ihan hauskaa vaihtelua kun ottaa huomioon että aika usein en jaksa kauheasti paneutua lukemaani, vaikka luenkin paljon (tai ehkä juuri siksi?).

Kirjan ensimmäisessä esseessä Armeija Mäkelä kuvaa, kuinka päätyy asepalvelukseen 27-vuotiaana kirjallisuudenopiskelijana. Muun muassa ikänsä ja sen mukanaan tuoman elämänkokemuksen puolesta kertoja eroaa asepalvelustaan suorittavien pääjoukosta, mutta nämä antavat myös mahdollisuuden toimia hieman kuin ulkopuolisena tarkkailijana.

"Pientä hämmennystä aiheutti myös ulkonäköni. Jokainen tietää, minkä näköinen on tekniikan ylioppilas. Minä en ole sen näköinen mies."

Tarkkailijalle paljastuu monien armeijan toimintojen näennäinen naurettavuus, mutta myös toimintojen rationaalisuus. Kirjoittajan mielestä armeija onkin "pelkistetty kuva yhteiskunnasta, ihmisten hierarkiasta ja kilpailusta". Jäin myös miettimäään essessä esitettyä ajatusta, että ihmisen asema määrää hänen ajattelunsa. Olen oikeastaan aika samaa mieltä.

Esseessä Allergiapotilaan hoito-ohje kirjoittaja tulee tulokseen, että räjähtävästi lissäntyneiden allergioiden syynä on ihmiskunnan "kehitys" ja samalla luonnosta, liasta, mullasta ja jopa omista eritteistä , kuten hiestä, etääntyminen.

"Jos lasketaan, montako kertaa minä, entinen maalaispoika, olen pessyt käteni ennen viitätoista ikävuotta ja motako kertaa sen jälkeen, tullaan huimaan kasvukäyrään."

Kirja on julkaistu vuonna 1983 ja samoihin aikoihin neuvolalääkäri neuvoi äidilleni, jokseenkin että "Lusikallinen kakkaa päivässä tekee vain hyvää lapselle". Taisi olla lääkäri samoilla linjoilla Matti Mäkelän kanssa. Ja on se pakko myöntää että maalla kasvaneella Simolla ei ole mitään allergioita, toisin kuin minulla kaupungissa kasvaneella...

Vielä yksi kiinnostava lainaus:
"Kuten hyvin tiedetään, nykyinen yhteiskuntamme on niin ylirasiettu tiedon  määrällä, että jokaisen ihmisen on terveenä pysyäkseen pakko yrittää suojautua siltä kaikin käytössä olevin mahdollisuuksin." (Aksiomaattinen kieli)

Ajatella, että samasta asiasta on siis puhuttu jo ainakin 26 vuotta! Eikä olut silloin nettiä näkyvissäkään...

Intouduimme reilu viikko sitten kavereideni kanssa juttelemaan muotiblogeista ja hups - eilen sitten perustimme oman blogin! Siinä on sitten meidän lifestyleä esiteltynä pilke silmäkulmassa (asut: Anttila, kosteusvoide: erioil"). Osoite tulee ehkä julkiseen levitykseen, kunhan ensin saadaan esittelyjutut väsättyä. Nyt on vaikeuksia keskittyä töihin...

Viime viikolla sain luettua muun muassa nämä kirjat:
Heli Kruger: Pidä minusta kiinni
Bernhard Schlinck: Neuvoton sukupolvi

Juuri nyt ei huvita niistä kirjoittaa arvioita, joten lukekaa siis joidenkin muiden arviot linkkien takaa! Noiden kirjojen jälkeen minulla oli olo, että jaksaisin lukea jonkin klassikon. Menin siis penkomaan kirjahyllyäni ja aloin lukea Ilf & Petrovin teosta Kaksitoista tuolia, joka onkin erittäin hauska. Kirja on kuitenkin niin vanha ja hapertunut, että en uskalla sitä ottaa laukkuun, joten eilen aloitin myös Tulipunaisen kirjaimen, jonka saan otettua mukaan helpommin (vaikka on sekin vanha).

Ekä tylsin tänä vuonna lukemani kirja oli Pauli Kohelon Ohessa tilinumeroni. Ensimmäinen sivu, jonka vilkaisin kirjakaupassa, oli (kaikessa brutaaliudessaan) lupaava: kertojan isä saapuu aamiaispöytään ja sanoo kertojalle "Terve, tuleva orpo", ottaa haulikkonsa ja ampuu itsensä ja vaimonsa. Todella tylyä. Niin tylyä että jopa kiinnostuin, kun kirjaa oli kuitenkin mainostettu metsurin mietteinä elämästä.

Sain kirjan melko pian lainaan, mutta sen ohuudesta huolimatta lukeminen takkusi kovasti. Sanoilla ja mietteillä kikkailu kantoi ehkä ensimmäisen luvun, mutta ei pidempään, ja mieleni teki useinmiten lähinnä haukotella. Keskisuomalaisen kirja-arvio tiivistää tunnelmani melko hyvin. Hämmentävää kyllä, kaikki muut arviot joita netistä löysin vaikuttavat olevan erittäin kehuvia... Ehkä en sitten vain ole rautalangasta väännetyn huumorin ystävä, vaan haluan että jotain jää omankin oivalluksen varaan.

Aloin jo epäillä sitäkin, haluanko koskaan lukea myöskään Paolo Coelhoa, jonka teoksia tässä nyt selvästikin pyrittiin parodioimaan. En ehkä ole kauhean mietelauseihminen.

Kurt Vonnegutin Galapagos yllätti iloisesti. Jostain syystä olin aina ajatellut, että Vonnegutin tyyli muistuttaa Solzenitsynia (jolta olen siis lukenut yhden kirjan, kun oli opintojen takia pakko, ja se oli melko piinaavan yksityiskohtainen eli tylsähkö...), mutta olin todella väärässä.

Galapagos oli mielestäni todella hauska, ja se sisälsi myös osuvaa kritiikkiä ihmisen toiminnan järjettömyydestä (jonka suuret aivot kuitenkin onnistuvat perustelemaan "järjellisesti").  Vuonna 1985 käy nimittäin ilmeiseksi, että ihmisille on kehittynyt liian suuret aivot ja luonto korjaa tilanteen tekemällä ihmisistä hedelmättömiä. Tähän ihmisiä koettelevaan maailmanlaajuiseen katastrofiin ei kuitenkaan suuremmin paneuduta (vaikka siitäkin aiheesta olisi varmasti saanut kirjan tehtyä, tai ainakin elokuvan kuten Ihmisen pojat - josta en muuten suuremmin välittänyt). Pääosassa on "Vuosisadan luontoristeilylle" osallistuva matkustajajoukko, joiden laiva haaksirikkoutuu yhdelle Galapagos-saarista. Muun maailman tuhoutuessa saarelle loukkuun jääneistä alkaa muodostua uusi, pienempiaivoisempi ja kalaa rakastava ihmiskunta käänteisen evoluution kautta. Tapahtumista vuonna 1985 ja tilanteesta miljoona vuotta myöhemmin kerrotaan kirjassa mielenkiintoisesti limittäin.

Vonnegut kuvailee kiinnostavasti myös Galapagos-saarten eläinkuntaa, kuten vatsassaan ruokansa keittävää liskoa ja verta imeviä peippoja, jotka ilmeisesti osaltaan vakuuttivat Darwinin siitä, että eläimiä ei ole luotu vaan ne ovat kehtittyneet luonnovalinnan kautta. Kirja sai minut innostumaan taas Darwinistakin, joten seuraavaksi pitänee lainata joku "Darwinia poropeukaloille" -teos.

Simo esitti viikonloppuna haasteen, että luettaisiin kumpikin aina yksi kirja viikossa, ja pidettäisiin sitten omia "lukemisblogeja". Mikäs siinä, kun vanha blogisivukin on jo olemassa.

Pientä päivitystä:

Tällä hetkellä minulla on kesken yhteensä kolme kirjaa:

1) Martin Page: Kuinka minusta tuli tyhmä (aloitin vasta, kehuu olevansa ranskalaisten Supernaiivi)
2) Татьяна Веденская: Сезон охоты на бывшего eli ”Exänmetsästyskausi” (venäläistä hömppää, jonka sain joululahjaksi)
3) Suvi Niinisalo: Vedenneitojen lähteillä (kaunista katseltavaa)

Bonuksen vuonna 2007 listaamani Tolstoin Sota ja rauha ja Pihkalan & Valtaojan: Nurkkaan ajettu Jumala? ovat yhä vaan kesken. Nyt olen vaan siirtänyt ne pois näkyvistä...

Luin viime vuonna 47 kirjaa, joten Simon asettama haaste kirja/viikko on ehkä saavutettavissa tänä vuonna.

Vuonna 2008 lukemiani kirjoja, joista erityisesti pidin:
1) Marcela Serrano: Näkemiin, pikku naiset
2) Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala
3) Javier Marías: Valkoinen sydän
4) Tiina Pihlajamäki: Siitä ei voi kertoa
5) Leena Lander: Käsky
6) Riikka Pulkkinen: Raja